Tässä luvussa kertomani ruotusotilaan elämään liittyvät tiedot ovat lainauksia Jari Niemelän väitöskirjasta Tuntematon ruotusotilas. Ruotsinajan lopun ruotuarmeijan miehistön sosiaalinen ja taloudellinen asema Satakunnassa. Historiallisia tutkimuksia 157. Suomen historia, 1990.

Kalle Heikinpoika (myöhemmin siis Karl Rask) syntyi alkuvuonna 1756 silloisessa Porin läänissä. Tarkempi ajankohta ja paikka on toistaiseksi vielä hämärän peitossa. Syntymäajankohdasta on hieman ristiriitaista tietoa, sillä Suoniemen kappeliseurakunnan rippikirjamerkintöjen mukaan hän olisi syntynyt helmikuussa 1755, mutta rykmentin pääkatselmusrullien eli miehistöluettelojen tietojen perusteella vuotta myöhemmin 1756. Sotilasluetteloiden syntymämerkinnät ovat yleensä lähempänä totuutta. Ruotuarmeijassa palvelleet miehet olivat hyvin usein syntyneet palveluspitäjänsä ulkopuolella, mutta Karl saattoi olla syntynyt palveluspitäjässään Suoniemellä. Hänen vanhemmistaan ei toistaiseksi ole muuta tietoa kuin se, että isän nimi oli Heikki.

Kalle syntyi aikaan, jolloin Suomen väkiluku oli nopeassa kasvussa. Vuosina 1751-1805 maan väkiluku kaksinkertaistui. Kotiseudun, kuten koko Suomenkin, valtaelinkeino oli maatalous. Maalaisrahvas jakautui yhä selvemmin maata omistaviin talonpoikiin, käsityöläisiin, ruotusotilaisiin, torppareihin sekä maalaisköyhälistöön. Kun torppien perustamisoikeutta laajennettiin, torppariasutus alkoi voimakkaasti kasvaa. Metsiä raivattiin pelloiksi. Karl Raskin nuoruusvuosina talollisia oli nelinkertainen määrä torppareihin verrattuna, mutta suhde lähestulkoon tasaantui 1800-luvun alkuun mennessä. Torpparilaitos kasvoi eniten niillä alueilla, joilla ei ollut kartanoita eikä vanhaa torppariasutusta. Lisäksi torppamäärien kasvumahdollisuuteen vaikutti ennestään raivaamattomien alueiden määrä.

Renkinä eli toisen palkollisena palveleminen oli nuorille miehille välivaihe ennen perheen perustamista. Renkinä työskentely oli usein elämänvaihe, jonka aikana harjaannuttiin töihin ja etsittiin itselle sopivaa elinkeinoa. Ruotuväkeen ns. varamiehiksi siirtyneet työskentelivät aikaisemmin useimmiten renkeinä. Ruotujakolaitos oli perustettu 1680-luvulla pysyvän ammattiarmeijan palkkausjärjestelmäksi. Ruotsi-Suomen hallinnon, kruunun, suurin menoerä eli sotalaitos saatiin tällä tavalla kustannetuksi.
Suoniemen pitäjän ratsutilat kuuluivat Ylä-Satakunnan komppaniaan. Pitäjän jalkaväki taasen kuului Henkikomppaniaan.

Ruotuarmeijan miehistön määrä lisääntyi 1770-luvulla, jolloin Suomen eteläosassa toteutettiin ns. varamieslaitos. Sen perustamiselle oli syynä talvella 1772-73 koettu sodanuhka. Tuolloin Ruotsin kuningas Kustaa III kehotti jokaista ruotua ja ratsutilaa hankkimaan itselleen varamiehen.

Varamieslaitosten käyttöönottaminen sitoi merkittävän määrän talojen ja torppien renkejä ruotuväkeen. Karl Heikinpoika (myöhemmin siis Rask) hyväksyttiin Henkikomppaniaan jalkaväkirykmentin varamieheksi eli reserviläiseksi ruotuun numero 57 kesäkuun 2. pvä 1773 kahdeksantoista vuoden ikäisenä. Varamieheksi Karl Heikinpoika tuli Hendrich-nimisen varamiehen tilalle, joka ilmeisesti siirtyi varsinaiseen sotilasruotuun.

Varamiesjärjestelmä tarkoitti sitä, että ruodut palkkasivat miehen, joka sitoutui tarvittaessa astumaan varsinaisen ruotusotilaan tilalle. Ruotu oli 2-6 talon keskenään muodostama ryhmä. 1700-luvun loppupuolella varamieslaitos oli normaali täydennyskaava, jonka kautta miehistön piti kulkea ja joka myös hyvin toteutuikin käytännössä.

Ruotusotilaat päätyivät ammattiin isänsä jälkiä seuraten, kuten J.L. Runebergin kertomuksen Sotilaspoika viimeisessä säkeistössä kerrotaan:

Kun vartun vaan ja täyttäneeks viistoista vuotta saan, käyn samaan nälkään, taisteluun ja samaan kuolemaan. Miss’ surmantuli tuimin lie, mua sinne viittaa vaarain tie, myös mun se sinne halu vie teit’ isäin astumaan!
Isän jälkiä sotilaana seurattiin usein sen vetovoiman takia. Näistä tärkeimpiä oli ruotusotilaan melko hyvät ansiot muihin ammattiryhmiin verrattuna.

Ruotuarmeijaan liityttiin keskimäärin 22 vuoden iässä. Rakuunoiden ja jalkaväen sotilaiden osalta oli alaikärajaksi säädetty 18 vuotta, mutta varamiehinä saattoi toimia myös 12-17 vuoden ikäisiä poikia. Täten Sotilaspojassa mainittu 15 viidentoista vuoden palvelukseen astumisikä oli mahdollista vain varamiehistössä.

Varamieheksi siirtyjälle annettiin Porin Kuninkaallisessa Rykmentissä vuodesta 1777 lähtien sukunimi. Näin Karl Heikinpoikakin, tuleva Rask, sai varamiessukunimen. Sukunimeksi annettiin Abbor, joka tarkoittaa suomeksi ahventa. Varamiesluettelossa Karl Heikinpoika kirjattiin siis tästä lähtien nimellä Karl Abbor.

Turun ja Porin läänin varamiespataljoonien organisaatio oli valmis syksyllä 1776, jolloin pidetyissä kokouksissa sovittiin, mitkä ruodut ja ratsutilat yhdessä pitivät varamiestä. Tuolloin varamiesten määrää vähennettiin, ja niinpä Karlinkin ruotu 57 yhdistettiin ruodun 58 kanssa. Merkintä varamiesluettelossa kertoo tämän näin: Karl Hindrichsson: afförd men står för Rotarnes enskilta räckning med nr 57. Henkikomppaniassa näin tehtiin yhteensä kuudelle varamiehelle. Vuonna 1781 määrättiin jokaiselle rykmentille varamiesyksikköjä varten kahdeksan nuorempaa upseeria ja kahdeksan aliupseeria.

Ruotusotilaan - sekä varsinaisessa ruodussa olleen että varamiehen - tuli osallistua rykmentinkokoukseen, joka oli keskeinen harjoitus- ja katselmustilaisuus. Rykmentinkokouksia saatettiin tosin lykätä esimerkiksi katovuosien tai työkomennusten takia. Varamiesten normaali harjoitusaika oli 14 vuorokautta, varsinaisten sotilaiden 17 vuorokautta. Rykmentinkokouksia järjestettiin varamiehille yleensä sadonkorjuun jälkeen syys-lokakuussa, varsinaisille sotilaille kylvö- ja korjuuajan välissä kesä-heinäkuussa. Ajankohtien valintaan vaikutti se, että useat ruotumiehet olivat sotilasammattinsa ohella maanviljelijöitä.
Raskin Karlin palvelusaikana ruotusotilaiden tuli osallistua ns. kirkkoparaateihin, joissa miehistöä tuli harjoittaa ruotupitäjän kirkolla joka pyhäpäivä kirkonmenojen jälkeen. Miehistöä tuli harjoituttaa yksi tunti talvisin ja kaksi tuntia kesäisin asennossa, ojennuksessa, marssissa ja käännöksissä, mikäli sää niin sallisi. Sotilaat pitivät kirkkoparaateja hankalina, ja niinpä ne vuonna 1794 muutettiin neljän päivän mittaisiksi komppaniankokouksiksi.

Varamiehistöt muodostivat erillisiä yksiköitä, jotka organisoitiin ja harjoitettiin vastaavasti kuten varsinaiset ruotusotilasjoukot.

Vuonna 1773 Turun ja Porin läänissä kuninkaan aloitteesta pidetty maaherran ja talonpoikien edustajien kokous päätti, että kaikkien maillaan tilaa omaavien talollisten tuli antaa varamiehilleen torppa. Torpan rakennukset tuli luovuttaa varamiehelle valmiina, ja torpan valmistumiseen saakka varamiehelle tuli antaa tynnyri rukiita ja aami heiniä = 6 leiviskää = noin 51 kg (eli määrä, joka mahtui ristiin sidotun neljä syltä pitkän nuoran alle). Vastineeksi varamiehen tuli tehdä ruotutaloilleen vuosittain 24 työpäivää.

Ruotusotilas yleensä jatkoi edeltäjänsä torpan asumista ja viljelyksien hoitoa. Jos ruotutaloilla ei ollut varamiestorppaa valmiina, sen rakentamiseen saattoi kulua aikaa. Vuonna 1780 kuningas tarkensi torppaohjeistusta siten, että varamiehelle piti antaa torppa viljelmineen, jos hän olisi naimisissa. Naimattomien varamiesten taas oli palveltava renkeinä. Monet talonpojat kuitenkin pitivät edullisempana antaa varamiehelle tynnyrillinen rukiita ja aami (48-60 leiviskää eli 410-510 kg) heiniä, kuin rakentaa hänelle torppa, ja siksi varamiestorppien rakentamista viivyteltiin. Turun ja Porin läänin maaherra pyrki katselmuksien avulla huolehtimaan siitä, että puuttuvat varamiestorpat perustettaisiin ja huonokuntoiset korjattaisiin.

Sotilastorpan, niin varamiestorpan kuin varsinaana sotilaana palvelleen torpan, asuinrakennus tuli olla 9x9 kyynärän eli noin 28 m2:n kokoinen. Aitan tuli olla 6x6 kyynärän kokoinen. Myös muita rakennuksia ja rakennelmia sotilastorpan piti käsittää. Näistä tärkeimpiä olivat rehusuoja, navetta ja kaivo. Rehusuojalla tarkoitettiin navetan lato-osaa. Edellä mainittujen rakennusten lisäksi sotilastorppaan kuului niittylatoja, joiden määrä riippui niittyjen lukumäärästä.

Sotilastorpan rakentaminen ja korjaaminen oli ruotutalojen talonpoikien tehtävä. Varamiehen tai sotilaan tuli silti huolehtia siitä, ettei torppa rakennuksineen pääsisi rappeutumaan. Torpassa piti komppanianpäällikön toimituttaa katselmus, mikäli rakennuksia hoidettiin huonosti. Tällöin määriteltiin ne korjaustoimenpiteet, mitkä olivat talonpoikien vastuulla ja mitkä varamiehen tai sotilaan vastuulla. Katselmuksen suoritti joko kruununvouti tai sitten kaksi lautamiestä ja komppanian edustaja. Katselmus voitiin suorittaa ilman sotilasta tai talonpoikia, jotka kuitenkin oli kutsuttava paikalle.

Sotilastorppien ikkunoista ei tarvinnut maksaa ikkunaveroa, jota 1740-luvulta lähtien oli kannettu ikkunaluukuista lasiruutujen lukumäärän mukaan. Myöskään henkirahaa, jota maaseudun maattomalta väestöltä perittiin, eivät varamiehet eivätkä sotilaat joutuneet kruunulle maksamaan. Palkka- ja maksuverosta olivat ainoastaan sotamiehet vaimoineen vapautettuja. Varamiesten kohdalla sama verovapaus astui voimaan vasta ruotujakolaitoksen loppuvaiheessa vuonna 1805.

Sotilastorpalle tuli luovuttaa kasvukuntoista ruotupeltoa puolen tynnyrin vuosittaista kylvöä vastaava ala eli sellainen ala, mille puoli tynnyriä viljaa voitiin kylvää. Pellon lisäksi sotilastorpalle piti antaa pieni kaalimaa. Kaalimaassa ruotumies kasvatti yleensä kaali ja pellavaa, mutta myös perunaa, jota ruotusotilaat olivat tuoneet tuliaisina vuosina 1757-1762 käydystä Pommerin sodasta. Ruotumiehen tuli itse huolehtia lannoituksesta sekä viljelyksiä ympäröivien aitojen ja ojien kunnossapidosta.

Ruotupellon lisäksi sotilastorppaan tuli kuulua niitty, joka tuottaisi vähintään kaksi kesäkuormaa heinää. Kesäkuorma heiniä painoi 15-18 leiviskää eli 128-153 kg. 1700-luvun lopulla sotilastorppiin kuului enemmän niittyjä, kuin oli sotilasasetuksessa määrätty. 1700-luvun lopulla ruotusotilaiden ja varamiesten niityt tuottivat heinää vähintään 2 aamia eli 96-120 leiviskää eli 820-1020 kg. Tämä johtui osin siitä, että ruotutorppien viljelykset olivat kasvaneet ruotusotilaiden ja varamiesten raivatessa uusia alueita. Niittyjen tuotto mahdollisti ruotusotilaille ja varamiehille hevosen ja 1-2 lehmän pitämiseen vaadittavan heinämäärän. Karjan laiduntamiseen tarvittavien aitojen kunnossapidosta vastasi ruotusotilas tai varamies.

Ruotusotilas ja varamies saivat käyttää oman ruotunsa metsää polttopuiksi ym. tarpeiksi. Asiasta piti kuitenkin sopia talonpoikien kanssa.

Ruotuun siirtyville miehille tuli talonpoikien antaa pestirahaa. 1700-luvun loppupuolella pestiraha oli 2-10 riksiä. Pestirahan suuruus riippui yleensä siitä, kuinka paljon muita etuuksia sotamiehelle tai varamiehelle annettiin. Kun varamies siirtyi varsinaiseen ruotuun eli sotilaaksi, ei hänelle tarvinnut pestirahaa maksaa; ainoastaan siis silloin, kun mies pestattiin varamieheksi. Sen sijaan sotilaaksi siirtyvälle varamiehelle piti talonpoikien luovuttaa yksi tynnyrillinen ruista sekä yksi lehmä. Vuodesta 1773 lähtien ruotujakolaitoksen loppumiseen saakka kruunu alkoi maksaa varamiehille neljän hopeataalarin pestirahan. Kruunun erikseen maksama pestiraha oli kiinteä summa eikä riippunut talonpoikien suorittamasta pestirahasta.

Varamiehet saivat kruunulta lääninrahastosta vuosipalkkaa aluksi 8 hopeataalaria ja vuodesta 1776 lähtien 16 hopeataalaria ja vuoden 1777 raharealisaation jälkeen 2.32.- pankinriksiä (2.32.- pankinriksiä = 2 riksiä 32 killinkiä 0 runstykkiä). Heidän vuosipalkkansa oli kiinteä eikä vaihdellut ajan myötä. Sotilaiden kruunulta saama vuosipalkka taas riippui kruunun verotuotoista ja takaisin perityistä ns. kruununmaksuista ja vaihteli vuodesta toiseen. Sotilaiden kruunulta saama vuosipalkka kuitenkin kohosi vähitellen siten, että 1780-luvulla se oli keskiarvoltaan kolmisen riksiä, 1790-luvulla nelisen riksiä, 1800-1806 kuutisen riksiä, 1807 runsaat 9 riksiä ja 1808 runsaat 12 riksiä. Inflaatiosta johtuen sotilaiden kruunulta saaman vuosipalkan reaaliarvo pysytteli yhden ruistynnyrin paikkeilla. Varamiesten reaalinen ansiokehitys taasen heikkeni, kun heidän vuosipalkkansa pysyi samana vuodesta toiseen.

Jalkaväen sotamiehille eivät talonpojat maksaneet rahapalkkaa. Sen sijaan sekä varamiehille että sotilaille annettiin vuosittain ruista tynnyrillinen tai kaksi, varamiehille joskus vajaa tynnyrillinen.

Ruotumiehelle tuli talonpoikien antaa työvaatteet, ja kruunun tuli antaa varusasu. Talonpoikien tuli kolmen vuoden välein antaa uusina työvaatteina yhden parin kenkiä, yhden parin sukkia ja yhden paidan. Pestauksen yhteydessä ruotumiehelle annettiin takki ja housut.

Karl Abbor avioitui n. 25-vuotiaana 22.10.1780 Lempäälästä kotoisin olleen talonpoika Yrjö Paltun 20-vuotiaan Anna-tyttären kanssa. Vihkimisen aikaan Annan koti merkittiin vihkikirjaan sijainneeksi Kauniaisten kartanolla. Karlista taas kirjattiin maininta reserviläinen Karl Abbor.

Kuten Karlin vaimo Anna Yrjöntytär Palttu oli talonpojan tytär, olivat ruotusotilaiden vaimot hyvin usein juuri talonpoikien tai sitten ruotumiesten tyttäriä. Ruotusotilaat olivatkin tuohon aikaan käsityöläisten ohella arvostettuja sulhaskandidaatteja.

Karlin vaimo Anna Yrjöntytär oli syntynyt 16.10.1760 Lempäälän Vatsolan kylän Paltun tilalla. Hänen vanhempansa olivat Yrjö Gabrielinpoika Palttu, joka oli syntynyt 10.4.1732 Lempäälässä ja Lempäälän Sotavallan kylän Rastiman torpparintytär Katariina Johanna Johanneksentytär, joka oli syntynyt 13.9.1738 Lempäälässä.

Suomen asutuksen yleisluettelon mukaan Karl Abbor perheineen kirjattiin kuuluneeksi Kauniaisten kylän Maurian tilan alueelle vuosina 1781-1788, mutta myös Kauniaisten kylän Pöllön tilan alueelle vuosina 1780-1785. Karlin ja hänen perheensä varamiestorpan voidaan siis päätellä sijainneen jossain näiden tilojen alueella.

5.6.1788 järjestetyn katselmuksen mukaan Karl Abbor kirjattiin kuuluneen ruotuun 58, ja hän oli iältään 33 3/4 vuotta ja palvellut kruunua 15 3/4 vuotta. Karl oli aikaisekseen pitkäkasvuinen mies, 6 jalkaa ja 1 tuuma pitkä. Tämä tarkoittaa nykymitoissa 185,5 cm. Varmaan hän oli muutenkin raamikas sotilas. Kustaan sodassa hän olisi hyvin isona miehenä voinut tuupata pienemmän ihmisen, Konowin tai jonkun muun, sivuun ja pelastaa hänet luodeilta kuten Runebergin tarinoissa.

Mainos

fincact