Karl syntyi aikaan, jolloin Suomen väkiluku oli nopeassa kasvussa. Vuosina 1751-1805 maan väkiluku kaksinkertaistui. Karln kotiseudun, kuten koko Suomenkin, valtaelinkeino oli maatalous. Maalaisrahvas jakautui yhä selvemmin maata omistaviin talonpoikiin, käsityöläisiin, ruotusotilaisiin, torppareihin sekä maalaisköyhälistöön. Kun torppien perustamisoikeutta laajennettiin, torppariasutus alkoi voimakkaasti kasvaa. Metsiä raivattiin pelloiksi. Karln nuoruusvuosina talollisia oli nelinkertainen määrä torppareihin verrattuna, mutta suhde lähestulkoon tasaantui 1800-luvun alkuun mennessä. Torpparilaitos kasvoi eniten niillä alueilla, joilla ei ollut kartanoita eikä vanhaa torppariasutusta. Lisäksi torppamäärien kasvumahdollisuuteen vaikutti ennestään raivaamattomien alueiden määrä.

Renkinä eli toisen palkollisena palveleminen oli nuorille miehille välivaihe ennen perheen perustamista. Renkinä työskentely oli usein elämänvaihe, jonka aikana harjaannuttiin töihin ja etsittiin itselle sopivaa elinkeinoa. Ruotuväkeen ns. varamiehiksi siirtyneet työskentelivät aikaisemmin useimmiten renkeinä.

Ruotujakolaitos oli perustettu 1680-luvulla pysyvän ammattiarmeijan palkkausjärjestelmäksi. Ruotsi-Suomen hallinnon, kruunun, suurin menoerä eli sotalaitos saatiin tällä tavalla kustannetuksi.

Suoniemen pitäjän ratsutilat kuuluivat Ylä-Satakunnan komppaniaan. Pitäjän jalkaväki taasen kuului Henkikomppaniaan.

Ruotuarmeijan miehistön määrä lisääntyi 1770-luvulla, jolloin Suomen eteläosassa toteutettiin ns. varamieslaitos. Sen perustamiselle oli syynä talvella 1772-73 koettu sodanuhka. Tuolloin Ruotsin kuningas Kustaa III kehotti jokaista ruotua ja ratsutilaa hankkimaan itselleen varamiehen.

Varamieslaitosten käyttöönottaminen sitoi merkittävän määrän talojen ja torppien renkejä ruotuväkeen. Karl Heikinpoika (myöhemmin  siis Rask) otettiin jalkaväkirykmentin varamieheksi eli reserviläiseksi  ruotuun numero 57 täytettyään 18 vuotta, eli noin vuonna 1774. Varamieheksi Karl Heikinpoika tuli Hendrich-nimisen varamiehen tilalle, joka ilmeisesti siirtyi varsinaiseen sotilasruotuun.

Varamiesjärjestelmä tarkoitti sitä, että ruodut palkkasivat miehen, joka sitoutui tarvittaessa astumaan varsinaisen ruotusotilaan tilalle. Ruotu oli 2-6 talon keskenään muodostama ryhmä. 1700-luvun loppupuolella varamieslaitos oli normaali täydennyskaava, jonka kautta miehistön piti kulkea ja joka myös hyvin toteutuikin käytännössä.

Ruotusotilaat päätyivät ammattiin isänsä jälkiä seuraten, kuten J.L. Runebergin kertomuksen Sotilaspoika viimeisessä säkeistössä kerrotaan:

Kun vartun vaan ja täyttäneeks viistoista vuotta saan,käyn samaan nälkään, taisteluun ja samaan kuolemaan. Miss’ surmantuli tuimin lie, mua sinne viittaa vaarain tie, myös mun se sinne halu vie teit’ isäin astumaan!

Isän jälkiä sotilaana seurattiin usein sen vetovoiman takia. Näistä tärkeimpiä oli ruotusotilaan melko hyvät ansiot muihin ammattiryhmiin verrattuna.

Ruotuarmeijaan liityttiin keskimäärin 22 vuoden iässä. Rakuunoiden ja jalkaväen sotilaiden osalta oli alaikärajaksi säädetty 18 vuotta, mutta varamiehinä saattoi toimia myös 12-17 vuoden ikäisiä poikia. Täten Sotilaspojassa mainittu 15 viidentoista vuoden palvelukseen astumisikä oli mahdollista vain varamiehistössä.

Varamieheksi siirtyjälle annettiin Porin Kuninkaallisessa Rykmentissä vuodesta 1777 lähtien sukunimi. Näin Karl Heikinpoikakin, tuleva Rask, sai varamiessukunimen. Sukunimeksi annettiin Abbor, joka tarkoittaa suomeksi ahventa. Varamiesluettelossa Karl Heikinpoika kirjattiin siis tästä lähtien nimellä Karl Abbor.

Turun ja Porin läänin varamiespataljoonien organisaatio oli valmis syksyllä 1776, jolloin pidetyissä kokouksissa sovittiin, mitkä ruodut ja ratsutilat yhdessä pitivät varamiestä. Tuolloin varamiesten määrää vähennettiin, ja niinpä Karlinkin varamiesruotu 57 yhdistettiin varamiesruodun 58 kanssa. Merkintä varamiesluettelossa kertoo tämän näin: Karl Hindrichsson: afförd men står för Rotarnes enskilta räckning med nr 57. Henkikomppaniassa näin tehtiin yhteensä kuudelle varamiehelle. Vuonna 1781 määrättiin jokaiselle rykmentille varamiesyksikköjä varten kahdeksan nuorempaa upseeria ja kahdeksan aliupseeria.

Raskin Karlin palvelusaikana ruotusotilaiden tuli osallistua ns. kirkkoparaateihin, joissa miehistöä tuli harjoittaa ruotupitäjän kirkolla joka pyhäpäivä kirkonmenojen jälkeen. Miehistöä tuli harjoituttaa yksi tunti talvisin ja kaksi tuntia kesäisin asennossa, ojennuksessa, marssissa ja käännöksissä, mikäli sää niin sallisi. Sotilaat pitivät kirkkoparaateja hankalina, ja niinpä ne vuonna 1794 muutettiin neljän päivän mittaisiksi komppaniankokouksiksi.

Vuonna 1773 Turun ja Porin läänissä kuninkaan aloitteesta pidetty maaherran ja talonpoikien edustajien kokous päätti, että kaikkien maillaan tilaa omaavien talollisten tuli antaa varamiehilleen torppa. Torpan rakennukset tuli luovuttaa varamiehelle valmiina, ja torpan valmistumiseen saakka varamiehelle tuli antaa tynnyri rukiita ja aami heiniä = 6 leiviskää = noin 51 kg (eli määrä, joka mahtui ristiin sidotun neljä syltä pitkän nuoran alle). Vastineeksi varamiehen tuli tehdä ruotutaloilleen vuosittain 24 työpäivää.

Ruotusotilas yleensä jatkoi edeltäjänsä torpan asumista ja viljelyksien hoitoa. Jos ruotutaloilla ei ollut varamiestorppaa valmiina, sen rakentamiseen saattoi kulua aikaa. Vuonna 1780 kuningas tarkensi torppaohjeistusta siten, että varamiehelle piti antaa torppa viljelmineen, jos hän olisi naimisissa. Naimattomien varamiesten taas oli palveltava renkeinä. Monet talonpojat kuitenkin pitivät edullisempana antaa varamiehelle tynnyrillinen rukiita ja aami (48-60 leiviskää eli 410-510 kg) heiniä, kuin rakentaa hänelle torppa, ja siksi varamiestorppien rakentamista viivyteltiin. Turun ja Porin läänin maaherra pyrki katselmuksien avulla huolehtimaan siitä, että puuttuvat varamiestorpat perustettaisiin ja huonokuntoiset korjattaisiin.

Sotilastorpan, niin varamiestorpan kuin varsinaana sotilaana palvelleen torpan, asuinrakennus tuli olla 9x9 kyynärän eli noin 28 m2:n kokoinen. Aitan tuli olla 6x6 kyynärän kokoinen. Myös muita rakennuksia ja rakennelmia sotilastorpan piti käsittää. Näistä tärkeimpiä olivat rehusuoja, navetta ja kaivo. Rehusuojalla tarkoitettiin navetan lato-osaa. Edellä mainittujen rakennusten lisäksi sotilastorppaan kuului niittylatoja, joiden määrä riippui niittyjen lukumäärästä.

Sotilastorpan rakentaminen ja korjaaminen oli ruotutalojen talonpoikien tehtävä. Varamiehen tai sotilaan tuli silti huolehtia siitä, ettei torppa rakennuksineen pääsisi rappeutumaan. Torpassa piti komppanianpäällikön toimituttaa katselmus, mikäli rakennuksia hoidettiin huonosti. Tällöin määriteltiin ne korjaustoimenpiteet, mitkä olivat talonpoikien vastuulla ja mitkä varamiehen tai sotilaan vastuulla. Katselmuksen suoritti joko kruununvouti tai sitten kaksi lautamiestä ja komppanian edustaja. Katselmus voitiin suorittaa ilman sotilasta tai talonpoikia, jotka kuitenkin oli kutsuttava paikalle.

Sotilastorppien ikkunoista ei tarvinnut maksaa ikkunaveroa, jota 1740-luvulta lähtien oli kannettu ikkunaluukuista lasiruutujen lukumäärän mukaan. Myöskään henkirahaa, jota maaseudun maattomalta väestöltä perittiin, eivät varamiehet eivätkä sotilaat joutuneet kruunulle maksamaan. Palkka- ja maksuverosta olivat ainoastaan sotamiehet vaimoineen vapautettuja. Varamiesten kohdalla sama verovapaus astui voimaan vasta ruotujakolaitoksen loppuvaiheessa vuonna 1805.

Sotilastorpalle tuli luovuttaa kasvukuntoista ruotupeltoa puolen tynnyrin vuosittaista kylvöä vastaava ala eli sellainen ala, mille puoli tynnyriä viljaa voitiin kylvää. Pellon lisäksi sotilastorpalle piti antaa pieni kaalimaa. Kaalimaassa ruotumies kasvatti yleensä kaali ja pellavaa, mutta myös perunaa, jota ruotusotilaat olivat tuoneet tuliaisina vuosina 1757-1762 käydystä Pommerin sodasta. Ruotumiehen tuli itse huolehtia lannoituksesta sekä viljelyksiä ympäröivien aitojen ja ojien kunnossapidosta.

Ruotupellon lisäksi sotilastorppaan tuli kuulua niitty, joka tuottaisi vähintään kaksi kesäkuormaa heinää. Kesäkuorma heiniä painoi 15-18 leiviskää eli 128-153 kg. 1700-luvun lopulla sotilastorppiin kuului enemmän niittyjä, kuin oli sotilasasetuksessa määrätty. 1700-luvun lopulla ruotusotilaiden ja varamiesten niityt tuottivat heinää vähintään 2 aamia eli 96-120 leiviskää eli 820-1020 kg. Tämä johtui osin siitä, että ruotutorppien viljelykset olivat kasvaneet ruotusotilaiden ja varamiesten raivatessa uusia alueita. Niittyjen tuotto mahdollisti ruotusotilaille ja varamiehille hevosen ja 1-2 lehmän pitämiseen vaadittavan heinämäärän. Karjan laiduntamiseen tarvittavien aitojen kunnossapidosta vastasi ruotusotilas tai varamies.

Ruotusotilas ja varamies saivat käyttää oman ruotunsa metsää polttopuiksi ym. tarpeiksi. Asiasta piti kuitenkin sopia talonpoikien kanssa.

Ruotuun siirtyville miehille tuli talonpoikien antaa pestirahaa. 1700-luvun loppupuolella pestiraha oli 2-10 riksiä. Pestirahan suuruus riippui yleensä siitä, kuinka paljon muita etuuksia sotamiehelle tai varamiehelle annettiin. Kun varamies siirtyi varsinaiseen ruotuun eli sotilaaksi, ei hänelle tarvinnut pestirahaa maksaa; ainoastaan siis silloin, kun mies pestattiin varamieheksi. Sen sijaan sotilaaksi siirtyvälle varamiehelle piti talonpoikien luovuttaa yksi tynnyrillinen ruista sekä yksi lehmä. Vuodesta 1773 lähtien ruotujakolaitoksen loppumiseen saakka kruunu alkoi maksaa varamiehille neljän hopeataalarin pestirahan. Kruunun erikseen maksama pestiraha oli kiinteä summa eikä riippunut talonpoikien suorittamasta pestirahasta.

Varamiehet saivat kruunulta lääninrahastosta vuosipalkkaa aluksi 8 hopeataalaria ja vuodesta 1776 lähtien 16 hopeataalaria ja vuoden 1777 raharealisaation jälkeen 2.32.- pankinriksiä (2.32.- pankinriksiä = 2 riksiä 32 killinkiä 0 runstykkiä). Heidän vuosipalkkansa oli kiinteä eikä vaihdellut ajan myötä. Sotilaiden kruunulta saama vuosipalkka taas riippui kruunun verotuotoista ja takaisin perityistä ns. kruununmaksuista ja vaihteli vuodesta toiseen. Sotilaiden kruunulta saama vuosipalkka kuitenkin kohosi vähitellen siten, että 1780-luvulla se oli keskiarvoltaan kolmisen riksiä, 1790-luvulla nelisen riksiä, 1800-1806 kuutisen riksiä, 1807 runsaat 9 riksiä ja 1808 runsaat 12 riksiä. Inflaatiosta johtuen sotilaiden kruunulta saaman vuosipalkan reaaliarvo pysytteli yhden ruistynnyrin paikkeilla. Varamiesten reaalinen ansiokehitys taasen heikkeni, kun heidän vuosipalkkansa pysyi samana vuodesta toiseen.

Jalkaväen sotamiehille eivät talonpojat maksaneet rahapalkkaa. Sen sijaan sekä varamiehille että sotilaille annettiin vuosittain ruista tynnyrillinen tai kaksi, varamiehille joskus vajaa tynnyrillinen.

Ruotumiehelle tuli talonpoikien antaa työvaatteet, ja kruunun tuli antaa varusasu. Talonpoikien tuli kolmen vuoden välein antaa uusina työvaatteina yhden parin kenkiä, yhden parin sukkia ja yhden paidan. Pestauksen yhteydessä ruotumiehelle annettiin takki ja housut.

Karl Abbor avioitui n. 25-vuotiaana 22.10.1780 Lempäälästä kotoisin olleen talonpoika Yrjö Paltun 20-vuotiaan Anna-tyttären kanssa. Vihkimisen aikaan Annan koti merkittiin vihkikirjaan sijainneeksi Kauniaisten kartanolla. Karlista taas kirjattiin maininta reserviläinen Karl Abbor.

Kuten Karlin vaimo Anna Yrjöntytär Palttu oli talonpojan tytär, olivat ruotusotilaiden vaimot hyvin usein juuri talonpoikien tai sitten ruotumiesten tyttäriä. Ruotusotilaat olivatkin tuohon aikaan käsityöläisten ohella arvostettuja sulhaskandidaatteja.

Vuonna 1788 syttyi Ruotsi-Suomen ja Venäjän välille ns. Kustaa III:n sota, joka kesti pari vuotta. Ruotumiehille kutsu sotaan tuli toukokuussa 1788. Suomen pääarmeija keskitettiin Helsinkiin, johon lähti myös Porin jalkaväkirykmentti. Se, jolle Raskin Karl toimi varamiehenä, lie kuollut tai sitten sotaan muuten tarvittiin täydennysmiehiä, koska Karl aloitti palveluksensa varsinaisena ruotusotilaana vuonna 1789 ja osallistui Kustaan sotaan Porin kuninkaallisen jääkärirykmentin mukana. Siirto reserviläisestä varsinaiseen palvelukseen aiheutti yleensä sukunimen muutoksen, niin myös Karlin kohdalla. Sukunimi Abbor vaihtui Raskiksi. Kun Karl siirtyi sotilaaksi ruotuun 58, Kauniaisten ruotuun 57 otettiin varamieheksi eräs Jaakonpoika Abbor 5.6.1790.

Porin Rykmentti osallistui seuraaviin taisteluihin:

• 2.8.1788 Brackila

• 31.8.1788 Bamböle

• 1.5.1789 Anjala

• 10.6.1789 Pihlajanlahti

• 11.6.1789 Kyrö i Savolax

• 13.6.1789 Poronsalmi

• 15.6.1789 öfvergången af Kymmene Elf vid Värälä

• 16.6.1789 Pihlajanlahti

• 19.6.1789 Poronsalmi

• 21.6.1789 Kilpakoski

• 30.6.1789 Wiala Bro. Retråiten från Pumala till Jorois

• 2.7.1789 Liikala

• 7.7.1789 Magum/Atlagum å Skogsby Batterier

• 18.7.1789 - ” -

• 21.7.1789 Parkumäki

• 21.7.1789 Retråiten öfver Anjala Bro, af Kymmene Elf

• 22.7.1789 Recognouringen och affäiren vid Wärälä

• 23.7.1789 Wärälä vid dess återlagande

• 24.7.1789 Pirttimäki

• 8.8.1789 Wärälä

• 21.9.1789 Retråiten från Kymmene

• 9.10.1789 Låitåselda, till sjöss och lands

• 29.4.1790 Walkiala

• 8.5.1790 Puumala

• 15.5.1790 Sjöflaget vid Friedrichshamn

• 3.6.1790 Flottans utratt från Björckö

• 9.6.1790 Sjöslaget vid Svensksünd och Korkiansarij

Moni sotilas sai taisteluissa vammoja. Myös Karl Rask haavoittui. Hän sai vaikean vamman oikealle puolelle lantiotaan. Vakava haavoittuminen ei kuitenkaan välttämättä merkinnyt palveluskyvyn menettämistä, eikä uutta miestä näin ollen yleensä otettu ruotuun vakavasti haavoittuneen tilalle.

Vuonna 1791 puolet henkirakuunarykmentistä muutettiin kevyeksi jalkaväeksi ja puolet jääkärijoukoiksi. Tällöin ratsutilalliset vapautettiin rakuunahevosten ja -varusteiden ylläpidosta, ja vastineeksi tuli suorittaa ns. hevosvakanssimaksu viljana tai rahana. Vuonna 1792 rykmentin jalkaväkijoukoista muodostettiin erillinen kevyt jalkaväkipataljoona, jota vuodesta 1805 alkaen kutsuttiin ratsutilapataljoonaksi.

Ruotusotilaat varamiehiä lukuun ottamatta osallistuivat usein kruunun määräämiin työkomennuksiin, joista tyypillisimpiä olivat linnoitusten, viinanpolttimoiden, ja puustellien korjaus- ja rakennustyöt sekä koskenperkaukset. Työpäivät olivat 10 tunnin mittaisia, ja komennuskauden jokaiselta päivältä kruunu maksoi 8 hopeaäyriä. Työkomennuksilla oli usein muonitus heikkoa, ja toisinaan sotilaat toivat mukanaan kotikylälleen kulkutauteja.

Heinäkuussa 1791 Porin rykmentistä komennettiin 50 miestä, yksi korpraali ja 15 miehen erillinen komennuskunta Hämeenlinnaan. Lokakuussa komennuskunnasta kotiutettiin korpraali ja seitsemän miestä. Porin rykmentistä komennettiin lisäksi 20 miestä Porvooseen ja 30 miestä Helsinkiin. Vuoden 1791 lopusta alkaen Porin rykmentti vapautettiin työkomennuksista kahdeksitoista vuodeksi. Kun ruotusotilaat näin luopuivat työkomennusvelvoitteestaan, heidän palkasta tuli vastedes pidättää kruunulle enintään kaksi riksiä. Pidätys ei kuitenkaan tuohon aikaan ollut sotilaalle merkittävä menetys.

Ruodun 57 varamiehenä oli vuonna 1793 Mikko Rask ja ruodun 58 Antti Svahn.

Karlille myönnettiin eläke sekä taloudellista apua 19.6.1804, jolloin hän jo sairasteli. Eläkkeen suuruus oli 3.5 riksiä vuodessa, jos sotilas ei ollut sodan tai komennusten aikana loukannut itseään. Loukkaantumisen vakavuus vaikutti eläkkeen suuruuteen, sillä lievästi loukkaantuneen eläke oli 5 riksiä, vakavasti loukkaantuneen eläke 10 riksiä ja niiden, jotka olivat menettäneet sodassa käden ja jalan tai tulleet muuten täysin invalideiksi, eläke oli 15 riksiä vuodessa.

Karl osallistui vielä Porin Malmilla 5. - 21.6.1804 pidettyyn 17-päiväiseen rykmentinkokoukseen muiden ruotusotilaiden tavoin.

Karllle myönnettiin myös ero sotilaspalveluksesta 19.6.1804 pääkatselmuksessa. Eron sai vain erityisen painavasta syystä, kuten esimerkiksi vanhuus ja siihen liittynyt sairaus. Sotilaan erotessa tai kuollessa tuli komppanianpäällikön toimituttaa katselmus. Karlin ei tarvinnut maksaa ns. henkirahaa, koska vuodesta 1802 lähtien kaikki vähintään 18 vuotta kruunua palvelleet ja alle 50-vuotiaina eronneet saivat henkirahasta verovapauden.

Sotilastorppa ei tavallisesti kulkeutunut isältä pojalle. Jos ruotumies raivasi ja rakensi torppansa itse, niin hänelle jäi sotilaan ammatista eroamisensa jälkeen elinaikaiset nautintaoikeudet viljelyksiinsä sekä torppaan. Oikeudet koskettivat usein myös leskiä, muttei jälkikasvua, jolloin ruotusotilaiden pojilla ei ollut mitään etua jatkaa isänsä ruodussa. Leskiäkin vain siinä tapauksessa, etteivät he avioituneet uudelleen.

Karl Rask kuoli sydänkohtaukseen 49-vuotiaana 14.4.1805. Sodassa saatu urhoollisuusmitali tuli miehen kuoltua palauttaa takaisin sotakollegiolle, mutta korvauksena tästä perillisille myönnettiin mitalin arvoa vastaava rahasumma.

Ruotusotilaiden lesket olivat heikohkossa asemassa. Jos ruotutalojen kanssa ei oltu sovittu siitä, että leski saisi jäädä torppaan asumaan miehensä kuoltua, hänen tuli kohtuullisen ajan kuluessa lähteä torpasta. Kruunulta saatu korvauskin oli vähäinen, esimerkiksi vuonna 1795 leskenavustus vaihteli 12 ja 32 killingin välillä.

Karlin leski Anna Rask eli pitkän elämän. Hän kuoli Karkun Hiedan kylässä liki 94-vuotiaana 24.4.1854.